Onko järkee vai ei?!

Posted on lokakuu 19, 2010 Kirjoittanut

2


Tässä kun menee yöt valvoessa milloin nälissään ja milloin kusella juostessa, niin kirjoittelenpa samalla aikani kuluksi ajatuksiani tästä koko touhusta. Tiedän, että monelle tämä on tuttua tarinaa ja joka päiväistä elämää, mutta ehkä tänne bodauksen pahojen poikien blogiin uskaltautuu joku siviilikin välillä. Niille tämä touhu on ehkä enemmän ”extremeä”.

Maatuvat ihmettelee usein mitä järkeä kehonrakentamisessa on. No onhan siinä järkeä! Keho vahvistuu monella tavoin, ulkonäkö paranee, ryhti paranee, oppii oikeita liike- ja nostotekniikoita välttäen loukkaantumisia, ruokailutottumukset muuttuu terveellisemmiksi ja vaikka mitä muuta. MUTTA, jos puhutaan kilpakehonrakentamisesta, niin johan hyppää metsään ja pitkälle. Ei siis mitään järkeä koko touhussa! Kidutaan, kärsitään, lenkkeillään, treenataan kuin eläimet, rikotaan pari- ja ystävyyssuhteita, epäsosialisoidutaan, valvotaan, ajetaan kroppa loppuun ja muututaan itsekeskeisiksi villieläimiksi. Puhumattakaan, että hommaan uppoaa omaisuus! Ja mitä saadaan?! Esimerkiksi meikäläiselle rojahti kouraan SM kisoista snapsilasin kokoinen pytty(josta ei voi edes ryypätä), pari myötätuntevaa taputusta selkään ja kirjava nahka!

Miksi sitten tätä tehdään? Oma vastaukseni on ollut ohjelmointivirhe kopassa. Siitä on paha kenenkään jatkaa kyselemistä. Kaveri on hullu ja piste!  Mutta onko se niin, onko kaikki kilpakehonrakentajat todellisuudessa päävikaisia? Itse uskon, että moni meistä on syntynyt henkisesti suhteellisen terveinä. Tietty jotain siellä alla on kytenyt, joka on sitten puhjennut, kun kerta lajin pariin on harhauduttu. Yhden teorian mukaan kyse on nuorena aloitetusta kehon muokkaamisesta käyttäen apuna erilaisia vastuksia. Homma on vaan lähtenyt sitten todella pahasti lapasesta! Lihasmassan kasvattamisesta on muodostunut ajan kanssa pakkomielle, jopa jonkin asteinen syndrooma! Omaksi minäksi/itsetunnoksi on muodostunut paineinen ja pullisteleva lihakerros luiden päällä. Ilman tuota lihasmassaa, kaveri on niskalaukausta vailla. Näitä tapauksia on varmasti pilvin pimein ja moni maatuva haluaa nähdä ja kuvitella kehonrakentajat juuri tämänkaltaisina, henkisesti heikkoina aivottomina apinoina. Mutta ovatko he kilpakehonrakentajia? Useimmiten eivät.

Samat henkilöt, jotka ihmettelee miksi tätä tehdään, jatkavat usein sanomalla:”minusta ei ikinä olisi tuohon!”. Aivan! Henkinen kantti ei yksinkertaisesti riitä. Kieltäytyminen huveista ja herkuista, usean kuukauden nälän näkeminen, eristäytyminen ystävistä, heikotukset, aamulenkit kelissä kuin kelissä, jatkuva pahantuulisuus, johon itsekin jo kyllästyy, sekä työn tekeminen olotiloissa, joihin verrattuna krapula on nousuhumala. Useimmalle maatuvalle yksikin näistä dieetin sivuvaikutuksista on liikaa, kun taas kilpakehonrakentajia kiehtoo  ja yhdistää juuri tuo haasteista nauttiminen ja omien heikkouksien voittaminen.

Laji ei ainoastaan vaadi tiettyä henkistä vahvuutta, vaan se myös kasvattaa sitä – ja opettaa nöyräksi. On hyvin yleistä, että ensimmäiset kisat käynyt kaveri kuvittelee tietävänsä kehonrakentamisesta kaiken. Salilla kävellään rinta rottingilla ja ollaan Kehonrakentajia. Niin sitä painoin minäkin mennä 90-luvulla Savonlinnan Kunto-Sammossa. Ripustin oman kuvan salin seinälle kuin dojolle konsanaan ja meinasin revetä liitoksista, jos joku tunnisti minut TV:ssä näkemäkseen kilpakehonrakentajaksi. Muistan kuinka tulin toiseksi SM karsintojen(silloin oli oikeat karsinnat) raskaassa sarjassa häviten Niskasen Vellulle, kuka voittikin  parin viikon päästä Jyväskylässä Suomen mestaruuden. Olin aivan varma, että kun vedätän SM kisoihin alle ysikymppiin, niin vien kullan konkareiden nenän edestä kuin romanialainen lompakon takataskusta. Kuinka ollakaan jäin SM kisoissa neljänneksi! Mitä helvettiä! Kuinka voin tippua mitaleilta, kun karsinnoissa olin pykälää isompien poikien joukossa kakkonen?! Siinä oli kasvun paikka, kun meni Savonlinnaan ja Itä-Savo kirjoitti kuinka omapoika JÄI neljänneksi. Jälkikäteen kun katson tuota kisaa, niin olen erittäin tyytyväinen silloiseen sijoitukseeni. Neljäs sija SM kisoissa ensimmäisenä vuonna on kova saavutus näin vaativassa lajissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lajin vaativuus onkin se juttu, mikä on meikäläisen koukuttanut. Vaikka moni luulee, että homma on pelkkää puntin nostoa, niin totuus on, että puntin nosto on koko hommasta arviolta 25%, lepo toiset 25% ja ravinto 50%. Ja kaikki tämä voidellaan tietotaidolla, joka loppupelissä ratkaisee koko kisan. Ja nyt en puhu pelkästään ravintotiedosta ja harjoittelumetodeista, vaan ennen kaikkea oman kropan tuntemisesta. Olen kilpaillut 1997 vuodesta lähtien ja aloitin varsinaisen kehonrakentamisen seitsemän vuotta ennen sitä. Luulisi tietotaidon jo karttuneen, vaan kuinka kävi äijän tänä vuonna? Edelleen mokasin. Joku voisi sanoa, että kyllä on tyhmä jätkä ja varmasti sanookin. Eikä ole edes väärässä. Olen tyhmyyttäni jättänyt opiskelematta omaa kehoani! Eli sama kuin lähtisi ratsastamaan tuntematta hevosta ja sen toimintatapoja. Voittajaksi ei voi tulla, ennenkuin tietää tarkalleen mitä tekee ja milloin tekee. Tuurilla voi löytää oman ”systeemin” jo heti eka kisoissa, mutta usein niitäkin onnistumisia seuraa epäonnistuminen. Ja hyvä niin, sillä se kasvattaa todelliseksi kehonrakentajaksi. Esimerkkinä todellisesta kehonrakentajasta mainitsen tässä kohdin Antti Jurvansuun, 2010 overall-voittajan, idolini jo vuosien takaa ja nykyinen ystäväni. Mies ei meteliä pitänyt, ei ennen kisoja, eikä kisojen jälkeen. Ja jos jollakulla olisi siihen varaa, niin hänellä! Mies on kuitenkin Legenda, puhumattakaan että hän pesi meidät mennen tullen…

Tämmöisiä ajatuksia tänä yönä tästä viallisesta kopasta. Taidan kokkailla vielä päivän viimeisen aterian ja käydä pitkälleen odottelemaan aamupuuroa…

Se on adios amigos!

Mainokset
Posted in: Uncategorized